WHO:n hätäkäyttöluettelot ja maailmanlaajuinen terveyspolitiikka: Kokeellisten lääkkeiden kyseenalainen käyttö
Maailman Terveysjärjestö (WHO) väittää edistävänsä globaalia terveyttä, mutta salamyhkäiset neuvottelut herättävät kysymyksiä: kenen etuja todella palvellaan? Kokeellisten lääkkeiden käyttö haavoittuvilla väestöryhmillä ja oikeudellisen vastuun pakoilu paljastavat järjestelmän, joka asettaa voitot ihmisoikeuksien edelle.
Maailman Terveysjärjestö (WHO) on viime vuosina herättänyt kiivasta keskustelua hätäkäyttöluetteloidensa (Emergency Use Listing, EUL) ja niiden vaikutusten vuoksi. Alun perin EUL-järjestelmä suunniteltiin mahdollistamaan harvinaisten, kokeellisten lääketieteellisten välineiden – kuten ympärileikkausinstrumenttien tai erikoistuneiden diagnostisten laitteiden – käyttö poikkeuksellisissa hätätilanteissa. Sen tarkoitus oli palvella pieniä väestöryhmiä, ei toimia väylänä uusien geeniterapioiden maailmanlaajuiselle massakäytölle. WHO ja sen lääketeollisuuskumppanit ovat kuitenkin löytäneet järjestelmästä porsaanreiän, joka mahdollistaa kokeellisten lääkkeiden globaalin levityksen ilman tavanomaisia turvallisuusvaatimuksia.
Haavoittuvien ryhmien kohdentaminen
Erityisen huolestuttavaa on väite, että EUL-tuotteita on kohdistettu erityisesti haavoittuviin väestöryhmiin, kuten alkuperäisyhteisöihin, kehitysvammaisiin ja raskaana oleviin naisiin. Näitä ryhmiä on käytetty hätätilanteen varjolla kohteina ilman, että heidän turvallisuutensa olisi varmistettu tiukoin testein, joita massakäyttöön tarkoitetut lääkkeet normaalisti edellyttävät. Tämä herättää kysymyksen: jos tuote on liian kokeellinen tavanomaiseen hyväksyntään, miten se voi olla riittävän turvallinen maailmanlaajuisiin pakkotoimiin, jotka kohdistuvat kaikkein haavoittuvimpiin?
Oikeudellinen paradoksi ja WHO:n valta
Yhdysvaltain puolustusministeriölle (DOD) ja terveysviranomaisille (HHS) suunnatut tietopyynnöt (FOIA) ovat paljastaneet järkyttäviä aukkoja järjestelmän oikeudellisessa perustassa. Vuonna 2007, kun FDA:n rooli tiukkeni sääntelyviranomaiseksi, sen hätäohjelmia koskeva toimivalta siirrettiin WHO:lle. Tämä siirto on kuitenkin kyseenalainen, sillä WHO:lla ei näytä olevan Yhdysvaltain kongressin myöntämää toimivaltaa näiden ohjelmien hallinnointiin. Silti tätä epäselvää valtaa käytetään perustelemaan laajamittaisia kansainvälisiä sopimuksia, jotka antaisivat WHO:lle ennennäkemätöntä vaikutusvaltaa jäsenmaidensa terveyspolitiikkaan.
Tämä luo oikeudellisen paradoksin: kokeelliset tuotteet, jotka eivät täytä tavanomaisia turvallisuusvaatimuksia, julistetaan riittävän turvallisiksi globaaleihin velvoitteisiin. Tämä sääntelyn harhakuva romahtaisi oikeudessa, jos todisteita todella vaadittaisiin. Silti järjestelmää rahoitetaan ja laajennetaan.
PABS-neuvottelut: Pandemiavalmius vai liiketoimintamalli?
Tänään, 19. syyskuuta 2025, Genevessä päättyvät viisipäiväiset WHO:n PABS-neuvottelut (Pathogen Access and Benefit-Sharing) ovat herättäneet huolta läpinäkyvyyden puutteesta. Näiden kokousten tarkoituksena ei vaikuta olevan pandemiavalmius, vaan maailmanlaajuisen rahoitusmekanismin luominen, joka tekee rokotteiden käyttöönotosta kannattavaa WHO:lle ja sen jäsenvaltioille. PABS-järjestelmän mukaan lääkevalmistajien tulisi luovuttaa 20 % reaaliaikaisesta tuotannostaan WHO:lle globaalia jakelua varten hätätilanteissa. Tämä saattaa kuulostaa humanitaariselta, mutta järjestelmä velvoittaa maita, jotka osallistuvat taudinaiheuttajien – kuten virusten ja bakteerien – jakamiseen eli toimittavat biologisia näytteitä rokotteiden kehittämiseen, ostamaan tuotekehityksen tuloksena syntyneet tuotteet.
Tämä luo kierteen, jossa erityisesti alkuperäisyhteisöt ja kehitysmaat toimivat sekä taudinaiheuttajien lähteenä että pakollisina markkinoina tuotekehityksen tuloksena syntyville rokotteille. Järjestelmä muistuttaa pyramidihuijausta, joka on naamioitu pandemiavalmiudeksi. Väitetään, että maiden raportoimat taudinaiheuttajat – olivatpa ne todellisia, simuloituja tai keksittyjä – kerätään ja käytetään perusteluna rokotteiden kehittämiselle, samalla kun näiden maiden väestöt ovat kohderyhmänä ja niiden hallitukset velvoitetaan ostamaan kokeellisia tuotteita.
WHO:n vastuunpakoilu
WHO:n toimintaa leimaa sen standardoitu oikeudellinen vastuuvapauslauseke, joka löytyy kaikista sen julkaisuista: ”Nämä tiedot jätetään lukijan tulkittaviksi, eikä WHO ole missään tapauksessa vastuussa tietojen käytöstä aiheutuvista vahingoista.” (”This information is provided for the reader’s interpretation, and under no circumstances will WHO be liable for any damages arising from the use of this information.”
– WHO Legal Disclaimer). Tämä lauseke on räikeä osoitus siitä, että WHO kieltäytyy ottamasta vastuuta suosituksistaan, vaikka se samalla ajaa näiden suositusten muuttamista oikeudellisesti sitoviksi pandemiasopimuksilla ja kansainvälisten terveyssäännösten (IHR) muutoksilla.
Kysymys kuuluu: miksi yksikään valtio allekirjoittaisi sopimuksia järjestön kanssa, joka kieltäytyy vastuusta antamistaan neuvoista mutta vaatii samalla valtaa tehdä niistä sitovia? Suomessa tämä kysymys tulisi osoittaa tasavallan presidentille ja erityisesti sosiaali- ja terveysministeriölle.
Costa Rican perustuslakituomioistuin tunnisti tämän ristiriidan ja julisti WHO:n järjestelmän loukkaavan perustuslaillisia oikeuksia, koska järjestö ei kyennyt esittämään todisteita strategioidensa tueksi. Siitä huolimatta Costa Rican hallitus jatkaa PABS-järjestelmän käyttöönottoa.
Johtopäätös: Kuka valvoo valvojia?
Haavoittuvien väestöryhmien käyttö koekaniineina ja maiden velvoittaminen ostamaan kalliita lääkkeitä, jotka on kehitetty niiden omista resursseista, asettaa WHO:n toiminnan moraalisen ja oikeudellisen kyseenalaiseksi.
Kun WHO:n neuvottelut etenevät kulissien takana, on entistä tärkeämpää, että kansalaiset ja eduskunta vaativat avoimuutta ja vastuullisuutta. Kuka valvoo valvojia, kun kyse on kansakuntien terveydestä ja ihmisoikeuksista?
Kari Ruokola
